Koti- siellä missä sydän on?

Ajattelin kirjoittaa ensiksi sisustamisesta, sillä se on yksi suurimmista intohimoistani ja jota toteutan parhaani mukaan opiskelijabudjetin ehdoilla. Mutta sitten päädyin aiheeseen koti. Koti on laaja käsite niin psyykkisellä tasolla kuin fyysiselläkin. Jokaiselle koti merkitsee montaa eri asiaa ja jokaisella meillä on oma käsityksemme kodista. Toiselle se on punainen mummonmökki humisevan koivikon laidalla ja toisille taas uutuutta ja designia pursuava kolmio kaupungin sykkeessä.

Nyt päätin kirjoittaa omasta psyykkisestä kodistani. Sanotaan että siellä on koti missä sydän on. Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt itseni miettimästä muuttoa takaisin sinne missä oikeasti tunnen olevani kotona, eli Itä-Suomeen. Vaikka suurimman osan elämästäni olenkin viettänyt täällä Hämeessä hitaiden ja hitaasti lämpenevien hämäläisten seurassa, on henkinen kotini pienessä ja tunteita kohahduttavassa kaupungissa. Sitä tunnetta kun hyppää junasta pois ”koti-kaupungin” asemalle ei voi sanoin kuvata, ja kun vastassa odottaa; läheiset ystävät enoni vaimo serkkuni kanssa. Murre ja välitöntunnelma valtaavat minut välittömästi ja seuraavat päivät kuluvat kuin siivillä. Suurin syy varmasti on se että suurin osa sukulaisistani asuu tuolla akselilla, ja pienessä kaupungissa et ole vaan ”nobody”, vaan oikeasti joku jolla on paljon sukulaisia ja ystäviä ympärillä.
Tampereen Hämeenkatua kulkiessa harva tuota tunnetta tuntee.

Olen miettinyt palaavani juurilleni Itä-Suomeen, kunhan tradenomin paperit olisivat takataskussa.
Mutta tähän ajatukseen on tullut muutos, ja se muutos on myös ”varastanut” huomiotani ja aikaani viimeisen kuukauden aikana paljon. Mutta kun on kyseessä positiivinen muutos, niin omista asioista tinkiminen ei tunnu pahalta. Ja hetkeen ei ole enää ollut levoton olo, vaan levollinen ja rauhallinen olo on vallannut minut ja tuntuu siltä että nyt olen kotona.

Vieläkö ehtii...

… tulla korkeat hanget ja nietokset jouluksi?

Mutta mikä myy parhaiten tänä vuonna? Mitkä on ne keinot jolla saadaan myytyä mahdollisimman paljon tuotteita ja palveluita mielikuvia janoaville kuluttajille? Pureeko suomalaisiin tänä vuonna seksi, huumori vai hellät tunteet? Näitä kaikkia on tänä vuonna tarjolla niin paljon että televisioiden mainostauot paukkuvat liitoksistaan.

Kelataanpa 12 kuukautta taaksepäin vuoteen 2007 ja mainokseen joka onnistui vakuuttamaan niin kuluttajat kuin mainosalan kuumimmat nimetkin Hento Ote-mainoksellaan joka pyöri MTV3:lla joulun alla(mainos on palkittu Kuukauden parhaat sekunnit-kunniakirjalla ). Myös itse yritys hyötyi mainoksestaan enemmän kuin mistään muusta kampanjasta kuluneena vuotena.

Tuomaristoa oli puhuttanut, mainoksen vaikea tyyli, usein tuon kaltaisilla mainoksilla mennään ennemmin metsään kuin saavutetaan näin paljon positiivista palautetta. Myös taustalla soiva kappale ja elokuvamainen kuvaustyyli ovat hitsautuneet äärettömän hyvin yhteen joka omalla tavallaan mahdollistaa upean lopputuloksen.

Mainokseen on saatu puserrettua monta suomalaisuutta kuvaavaa asiaa kuten sisu, puhtaus, reiluus, auttaminen, toivo tulevasta ja perhe. Nämä tekijät oli koottu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi, eikä ollut tietoakaan kömpelöstä sillisalaatista, joita tupsahtelee silloin tällöin televisiosta, varsinkin näin joulun alla kun kauppa käy kuumimmillaan.

Suomalainen mies matkapuhelin kourassa keskellä talvisinta metsää, mistä suomalainen saattaakaan uneksia, vakava ilme muuttuu innostuneeksi hymyksi, ja ei aikaakaan kun metsurin kypärä on nakattu lavalle ja punainen auto heittelehtii hurjaa vauhtia lumisia teitä pitkin vielä tuntematonta päämäärää. Samaan aikaan toisaalla taksikuski saattaa autoon viimeisillään olevaa nuorta naista ja matka sairaalaan alkaa. Metsurin matka ei jatkukaan ilman vastoinkäymisiä vaan, auton matka tyssää tielle kaatuneeseen puuhun. Siitäpä ei suomalaisella sisulla varustettu sissi hätkähtänyt vaan jatkoi matkaa tuttujen metsien läpi kohti sairaalaa, samalla kun rakastettua vietiin tutulla ja turvallisella taksilla sairaalaan. Muhkeat hanget vilisevät katsojan silmissä, kun urhea metsuri taittaa matkaa ainoansa luo, tuota miestä ei lannista ohi ajava rekka joka ryöpyttää sankan lumipuuterin huohottavan metsurin päälle. Sillä välin tuleva äiti ponnistelee sairaalan vuoteella auttaen uutta perheenjäsentä tähän maailmaan. Pian pieni nyytti on tuoreen äidin rinnalla, puristaen tämän sormea äidin soittaessa puolisolleen.

Metsuri jatkaa matkaansa loputtomalta tuntuvaa matkaa tien viertä pitkin, luovuttamaisillaan oleva uupunut mies jää istumaan tien poskeen tukkipinon päälle, kunnes puhelin soittaa tutun sävelen ja toisessa päässä kuuluu esikoisen ensi parkaisu. Epäuskoinen hymy kasvoillaan mies nousee ja jatkaa taivaltaan. Ei aikakaan kun lumiaura tulee ja pöllyttää tuoreen isän kasvoille uskomattoman lumipilven, pysähtymättä. Viimein metsurimme odotus palkitaan ja auttavainen rekkakuski nappaa uupuneen isukin kyytiinsä. Kohta ollaankin jo sairaalan käytävällä etsimässä rakastaan ja uutta tulokasta. Pientä draamaa on saatu aikaiseksi sillä että tuore isä kävelee huoneen ohi, kunnes tajuaa vuoteella lepäävän rakkaan ja tämän sylissä olevan käärön. Jopa hölmön onnellinen katse silmissään mies lähtee kohti vuodetta ja ei aikaakaan kun kolmikko on samassa kuvassa ja nuori pari vaihtaa onnellisia katseita. Seuraavaksi ruutuun tulee sana perhe Soneran kaaren alle, joka hetken päästä vaihtuu Soneraksi.

Tämä mainos huokuu suomalaisuutta, rakkautta, hellyyttä, uskoa, toivoa ja suomalaisen luonnon puhtautta. Uskon että suurin osa suomalaisista saa irti edes yhden tai pari asiaa tästä mainoksesta jotka ovat lähellä sydäntä.

Suomalaiset naiset ovat erittäin hyviä ottamaan vastaan mielikuvia ja tekemään ostopäätöksensä sen nojalla. Suomalaiset miehet tarvitsevat enemmän tukea päätöksilleen kuin vain herkän ja tunteisiin vetoavan mainoksen.

Saa nähdä nostaako mainoksen lyhyempi versio tänä vuonna Soneran myyntejä, vai onko tuo mainos jo menneen talven lumia? Entä auttaako Anna Puustjärven henkeäsalpaava esitys Hectorin kappaleesta Idols-formaatissa meitä suomalaisia muistamaan vuoden takainen palkinto-mainos? Sen näemme varmasti yrityksen viimeisen neljänneksen tuloksesta. Mutta itselleni tuo mainos tuottaa kauniita ajatuksia siitä millaista on olla suomalainen ja kuinka onnellisia saamme olla asuessamme kotimaassa jonka veteraanit ovat meille aikoinaan taistelleet, siitä että meillä on puhdasta luontoa ympärillämme ja niistä rakkaista ihmisistä joista saamme nauttia joko puheluin tai ihan konkreettisesti kasvotusten ja sylitysten. Olkaa onnellisia siitä mitä meillä on, vaikkei mainoksessa nähtyjä nietoksia taideta täksi jouluksi saada.

Muistin virkistämiseksi käy katsomassa hanget ja nietokset mainoksessa alla olevasta osoitteesta.

[http://www.youtube.com/watch?v=OVSv655f8hk]

Näin minä viestin..

Näen itseni hieman epävarmaksi esiintyjäksi, mutta henkilöksi joka rakastaa keskipisteenä oloa yhtä paljon kuin kissat auringossa loikoilua. Epävarmuus varmaankin kuvastaa myös itsetuntoa, joka ei ole niin hyvä kuin ulospäin saattaa näyttää. Oma riittämättömyys ihmisenä heijastuu kaikkeen mitä kukin tekee. Oli sitten kysymys esiintymisestä luokan edessä kuin siitä millainen on ihmissuhteissaan, yhtälailla suorittamista sekin, nykymaailman silmin ainakin.

Ainahan sitä jännittää, sydän takoo tuhatta ja sataa, kädet hikoavat ja sanat takertuvat kurkkuun. Ajatus ”Mitä nopeammin luen, niin sitä nopeammin tämä on ohi” takoo takaraivossani, joka ei kylläkään palvele kuulijakuntaa. Jännitystäni lievittää usein se mistä puhuu, jos tuntee, niin on huomattavasti helpompaa puhua ja tunnelmakin on vapautuneempi. Eikä esiintyminen tuolloin ole vain paperista lukemista, jota se valitettavan usein on. Itselläni kun on paha tapa jättää asiat viime tippaan, eli esitelmän/puheen harjoittelu ja rungon opettelu on monesti jäänyt huteralle pohjalle.

Itse olen saanut esiintyä viimeisen vuoden aikana paljon. Olin työnantajani järjestämässä koulutuksessa, jossa teimme runsaasti ryhmätöitä ja jotka esitimme koko ”luokalle”. Näin ollen jokainen sai paljon esiintymiskokemusta. Ja esiintymistä helpotti huomattavasti se, että asiat joista puhuimme, olivat kaikille tuttuja. Koulutuksemme kesti kahdeksan kuukautta ja meillä oli neljä kontaktiviikkoa tuona aikana.

Harrastukseni osalta olen ollut esillä, koska vastaan Suomen Kaniyhdistys ry:n Pet-tuomarikoulutuksesta (eli lemmikkiluokan tuomarit) ja toimin itsekin tuomarina näyttelyissä ympäri Suomea. Palautetta omasta esiintymisestä ei ole tullut, mutta uskon että esiintyminen ja esillä olo näyttelyissä on tuonut varmuutta omaan esiintymiseen.
Suurin koetin kivi esiintyjänä oli varmasti vuonna 2006 Helsingin Messukeskuksessa, jossa juonsin kanien estehyppykilpailua, varsinkin kun monen tuntema Kana oli juontanut puoli tuntia aikaisemmin rottien agilityä. Yleisöstä suurin osa oli lapsiperheitä, joten tosinaan oli vaikea keksiä välispiikkejä joilla sai pienimpienkin kuuntelijoiden mielenkiinnon osakseen. Harrastajakollegoilta tuli positiivista palautetta esiintymisestäni, hiukan jopa Krisse Salmiseenkin minua verrattiin. Liekö hyvä vai huono asia..?


Ryhmäkeskusteluissa pärjään mielestäni hyvin, tuon toisinaan oman mielipiteeni kovinkin kärkkäästi esiin, mutta vain jos asia on lähellä sydäntäni. Mutta kunnioitan ja kuuntelen muidenkin osallistujien mielipiteitä. Mikäpä sen parempaa on kuin rakentava keskustelu hyvässä porukassa, jossa kukin saa tuoda näkökantansa asiaan. Ja aina oppii uutta, niin asioista kuin ihmisistäkin. Nasevia letkautuksia tämän neitosen suusta kuuluu kun aihe ja keskustelukumppanit ovat oikeat.

Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut juttuni. Kirjoittaminen yläaste- ja lukioaikoina on ollut itselleni aikamoista pakko pullaa, tekstiä ei tunnu syntyvän, ja looginen järjestyskin puuttuu, tuntuu että poukkoilen asiasta toiseen tekstin aikana. Vapaata kirjoittamista harrastin vielä yläasteella, kun kirjoittelin kirjeitä niin kotikunnan ystäville kuin kauemmaskin. Nyttemmin kirjoittaminen on jäänyt, mielestäni puran itseäni huomattavasti paremmin puhuen kuin kirjoittaen.
Erityisiä kirjoittajakursseja en ole käynyt, lukiossa pakolliset äidinkielen kurssit on käyty.

Etäopiskelua

No täytynee pikkuhiljaa aloitella itsekin tätä bloggailua. Asiaa olisi niin paljon, ettei tiedä mistä sitä aloittaisi : )))

Tiistaiaamu alkoi hyvinkin nihkeästi, syynä eilisiltainen pyöriskely lakanoissa kunnes mestarimyyjäkoulutusmateriaali sai tainnutettua minut uneen, tarvinnee siis ottaa jokailtaiseksi traditioksi jos nukkumatin antimet eivät riitä. Onnistuin nukkumaan pommiin, vaikka herätyskello torkuttikin kymmenen minuutin välein (juu tiedän, viisainta olisi nousta heti kun kello soi, mutta se nyt vaan ei toimi tämän rinsessan kohdalla). Totesin että tämä päivä olisi omalta osaltani etäopiskelupäivä, sillä ajatus litimärkänä kouluun raahautuminen ei houkutellut. Syynä myös reilun 90km koulumatka, jonka kuljen kahdella bussilla ja aivan liian monta askelta tasaisesti rummuttavassa vesisateessa ei todellakaan houkutellut. Ja tästä päätöksestä tiedän kärsiväni itse jakson lopulla…

Sänkyyn oli raahautunut puolitoistavuotias koiruus Mio, jonka aamurituaaleihin kuuluu sänkyyn kömpiminen ja painautuminen selkääni vasten ja hienovarainen vihjailu siitä että ”Nyt mami ylös, jotta minäkin pääsen aamulenkille”. Onneksi koirani luonne on mennyt niin yksiin oman luonteeni kanssa, ettei suuria erimielisyyksiä ole vielä ilmennyt. Siis Mio ei ole koskaan kieltäytynyt muutamasta lisäminuutista joka on sängyssä loikoillessa mennyt, meiltä molemmilta löytyy siis aimo annos mukavuudenhalua.

Vajaan tunnin lenkki metsässä teki terää, sillä harvemmin on viime aikoina tullut käytyä, koska pimeys valtaa Lempäälän aivan liian aikaisin ja pienehköä susikammoa potevana ei sinne yksin ei-niin-urhean paimenkoiran kera tule lähdettyä koulun jälkeen. Iltalenkit suoriutuu toistaiseksi pitkälti katuvalojen loisteella kunnes lumi valtaa ja tuo valoa pimeisiin iltoihin.

Nyt on tehty lista sitten etäopiskelupäivän kunniaksi. Tänään siis kouluhommia muutamien kotihommien kera, saa nähdä kumpi lista on valmis ennen illan Metsoloita ;).

Ahkeraa koulupäivää niin etäopiskelijoille kuin koulun penkkien kuluttajillekin!