Näin minä viestin..

Näen itseni hieman epävarmaksi esiintyjäksi, mutta henkilöksi joka rakastaa keskipisteenä oloa yhtä paljon kuin kissat auringossa loikoilua. Epävarmuus varmaankin kuvastaa myös itsetuntoa, joka ei ole niin hyvä kuin ulospäin saattaa näyttää. Oma riittämättömyys ihmisenä heijastuu kaikkeen mitä kukin tekee. Oli sitten kysymys esiintymisestä luokan edessä kuin siitä millainen on ihmissuhteissaan, yhtälailla suorittamista sekin, nykymaailman silmin ainakin.

Ainahan sitä jännittää, sydän takoo tuhatta ja sataa, kädet hikoavat ja sanat takertuvat kurkkuun. Ajatus ”Mitä nopeammin luen, niin sitä nopeammin tämä on ohi” takoo takaraivossani, joka ei kylläkään palvele kuulijakuntaa. Jännitystäni lievittää usein se mistä puhuu, jos tuntee, niin on huomattavasti helpompaa puhua ja tunnelmakin on vapautuneempi. Eikä esiintyminen tuolloin ole vain paperista lukemista, jota se valitettavan usein on. Itselläni kun on paha tapa jättää asiat viime tippaan, eli esitelmän/puheen harjoittelu ja rungon opettelu on monesti jäänyt huteralle pohjalle.

Itse olen saanut esiintyä viimeisen vuoden aikana paljon. Olin työnantajani järjestämässä koulutuksessa, jossa teimme runsaasti ryhmätöitä ja jotka esitimme koko ”luokalle”. Näin ollen jokainen sai paljon esiintymiskokemusta. Ja esiintymistä helpotti huomattavasti se, että asiat joista puhuimme, olivat kaikille tuttuja. Koulutuksemme kesti kahdeksan kuukautta ja meillä oli neljä kontaktiviikkoa tuona aikana.

Harrastukseni osalta olen ollut esillä, koska vastaan Suomen Kaniyhdistys ry:n Pet-tuomarikoulutuksesta (eli lemmikkiluokan tuomarit) ja toimin itsekin tuomarina näyttelyissä ympäri Suomea. Palautetta omasta esiintymisestä ei ole tullut, mutta uskon että esiintyminen ja esillä olo näyttelyissä on tuonut varmuutta omaan esiintymiseen.
Suurin koetin kivi esiintyjänä oli varmasti vuonna 2006 Helsingin Messukeskuksessa, jossa juonsin kanien estehyppykilpailua, varsinkin kun monen tuntema Kana oli juontanut puoli tuntia aikaisemmin rottien agilityä. Yleisöstä suurin osa oli lapsiperheitä, joten tosinaan oli vaikea keksiä välispiikkejä joilla sai pienimpienkin kuuntelijoiden mielenkiinnon osakseen. Harrastajakollegoilta tuli positiivista palautetta esiintymisestäni, hiukan jopa Krisse Salmiseenkin minua verrattiin. Liekö hyvä vai huono asia..?


Ryhmäkeskusteluissa pärjään mielestäni hyvin, tuon toisinaan oman mielipiteeni kovinkin kärkkäästi esiin, mutta vain jos asia on lähellä sydäntäni. Mutta kunnioitan ja kuuntelen muidenkin osallistujien mielipiteitä. Mikäpä sen parempaa on kuin rakentava keskustelu hyvässä porukassa, jossa kukin saa tuoda näkökantansa asiaan. Ja aina oppii uutta, niin asioista kuin ihmisistäkin. Nasevia letkautuksia tämän neitosen suusta kuuluu kun aihe ja keskustelukumppanit ovat oikeat.

Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut juttuni. Kirjoittaminen yläaste- ja lukioaikoina on ollut itselleni aikamoista pakko pullaa, tekstiä ei tunnu syntyvän, ja looginen järjestyskin puuttuu, tuntuu että poukkoilen asiasta toiseen tekstin aikana. Vapaata kirjoittamista harrastin vielä yläasteella, kun kirjoittelin kirjeitä niin kotikunnan ystäville kuin kauemmaskin. Nyttemmin kirjoittaminen on jäänyt, mielestäni puran itseäni huomattavasti paremmin puhuen kuin kirjoittaen.
Erityisiä kirjoittajakursseja en ole käynyt, lukiossa pakolliset äidinkielen kurssit on käyty.